Ihminen on muinaisista ajoista lähtien tottunut käyttämään luonnollisia lämmönlähteitä ja luonnollista ilmanvaihtoa materiaalien kuivaamiseen, jotka ovat luonnonolosuhteiden täysin rajoittamia ja joiden tuotantokapasiteetti on pieni. Tuotannon kehittyessä ne korvataan vähitellen keinotekoisesti säädettävillä lämmönlähteillä sekä koneellisella ilmanvaihdolla ja kosteudenpoistolla.
1900-luvun alussa ruiskukuivareita alettiin käyttää maidontuotannossa, mikä tarjosi tehokkaan työkalun nestemäisten materiaalien kuivaamiseen suuressa mittakaavassa. 40-luvulta lähtien leijutustekniikan kehityksen myötä lujat, korkean tuottavuuden kiehuvat pedit ja ilmavirtakuivaimet ovat ilmestyneet yksi toisensa jälkeen. Kryosublimaatio-, säteily- ja dielektriset kuivaimet tarjoavat uusia keinoja täyttää erityisvaatimukset. 60-luvulla alettiin kehittää kauko-infrapuna- ja mikroaaltouunikuivareita.

